Kun on aika luopua rakkaasta ystävästä

Mietin pitkään että kirjoitanko koko asiasta mutta sitten päätin, että kirjoitan, koska tämä koskettaa jokaista koiranomistajaa jossain vaiheessa oman koiran elämää. Ja itsellä on tällä hetkellä niin pohjaton suru meneillään. Jos tämä asiasta kirjoittaminen tänne blogin puolelle helpottaisi oloa edes millin verran. 8 koiraa kun on minulta kuollut 14 vuoden aikana on tehnyt isot arvet...

Allekirjoittaneella on ollut todella huono tuuri koirien kanssa koko sen ajan kun ensimmäinen sekarotuinen Eetu koira tuli minun ja exäni luokse. Eetun kanssa piti päästä jotain harrastelemaan, mutta ei sitä herraa temppujen teko kiinnostanut. Joten sitten alkoi se oman rodun edustajan etsintä. Minulla on mennyt kahdeksan koiraan 14 vuoden aikana ajasta ikuisuuteen. Se on koetellut uskoa, se on tuonut surua, sen laittanut kaiken, koko koiraharrastuksen jatkamisen vaakalaudalle useamman kerran. 

Tässä tarina mitä kaikkea on tapahtunut, viimeisimmät kappaleet eivät sovi heikkohermoisille.

Ensimmäisen koiran hankinnan kanssa tuli tietenkin tehtyä "perinteinen virhe", uskoin vanhaa tätiä joka sanoi pentueen olevan puhdasrotuinen, mutta hän ei vaan ole sitä rekisteröinyt. Minäpä tyhmänä en asiasta välittänyt kun nainen vaikutti niin herttaiselta. Ja saksanpaimen oli vain saatava. Näin ihana Viivi koira tuli meille.

Viivi

Viivin kanssa ongelmat alkoivat ensimmäisten juoksujen jälkeen jotka alkoivat jo n.5kk ikäisenä. Koira meni nopeasti aneemiseksi ja kuume hurahti päälle 40 asteen nopeasti ja ei kun eläinlääkäriin, siellä, muutama päivä tutkittiin ja opettelin itse samalla ihon alle nesteytyksen, jota jatkettiin kotihoitona.

Viivilla oli AIHA. Autoimmuuni hemolyyttinen anemia. Sitä lääkittiin valtavilla kortisonimäärillä että sairaus lopettaisi toimintansa ( tästä voin tehdä eri blogikirjoituksen tarkemmin ). Viivi kuitenkin selvisi, mutta oltuaan kanssamme 5-6v se alkoi voida taas huonosti ja oli aika päästää irti.

Lara

Viivin aikana meille tuli sijoitussopimuksella näyttelylinjainen koira Wild Dream's Melina, "Lara". Hänen kanssaan olisin halunnut harrastaa hakua tai metsäjälkeä. Tämä koira oli kuitenkin todella "vietitön" ja molemmat lajit olivat liian haastavia Laralle, kun potentiaalia ja halua ei ollut harrastamiseen. Tämä koira kuitenkin opetti paljon, monia erilaisia temppuja ja kikkoja, miten koiran saisi innostumaan esimerkiksi saalisvietistä.  Peltojäljellä Lara oli kuitenkin ihan kiva ja jälkipelloilla vietettiin aikaa paljon. Suunnitelmiin tulikin että aloitan sen kanssa BH: jälkeen FH:n harrastamisen. Kaksi päivää ennen kuin Laran viimeinen päivä tuli, se tekin elämänsä upeimman jälen. Sitten tuli aika viedä Lara virallisiin kuviin. Röntgen kuvissa lonkat olivat aivan sökönä. Ontuilu alkoikin pikkuhiljaa 2kk kuvien oton jälkeen ja päätös oli Laran kohdalla tehtävä. Kipulääkkeet eivät auttaneet, joten Lara lähti viimeiselle matkalleen.

Pike

Jo Laran ollessa talossa, olin jo jonossa kennel Jamosch koiraan joka sitten tulikin juuri ennen Laran poismenoa. Koira nimettiin Pirkoksi. Piken kanssa aloteltiin oman kivan porukan kanssa heti harrastelemaan tottista ja jälkeä sekä päästiin rajakoirakouluttajan maalimiesoppilaan ryhmään treenaamaan. Siinä ryhmässä kyllä oppi paljon. Suosittelen ehdottomasti uskaltautumaan myös maalimiesoppilaiden ryhmiin. Niissä opetellaan asioita myös paljon yhdessä. Koiran käyttäytymistä, miksi se teki noin ja miten se korjataan... valitettavasti Pikelläkin oli jo välikuvissa sanomista ja Ventelä silloin totesi että luultavasti huonosti käy, mutta on mahdollista vielä että tilanne muuttuu parempaan. Ohjasi että otetaan viralliset vasta aikaisintaan 1,5v ikäisenä. Virallisissa kuvissa olikin jo nivelrikkoa ja Piken suojeluharrastusura jäi siihen. BH ehdittiin tekemään. Pike eli kanssamme 6 vuotiaaksi kunnes ei enää cartrophen pistokset ja lääkitykset auttaneet. Jalan liikerata (v.taka) oli n.30% normaalista. Piken aika oli lähteä. Hän oli mulle niin älyttömän tärkeä myös ja luopumisen tuska valtava, toki siihen oli osannut varautua jo vuosia. Minulla nartut on aina olleet jotenkin tosi tärkeitä, ne osaa jotenkin olla enempi herkempiä ja niihin olen aina saanut jotenkin erityisen yhteyden.

 

Roni

Pikestä sain sitten "korvauspennun", Ronin. Valitettavasti Ronilla oli myös jo välikuvissa luusto todella huonossa kunnossa ja sen jälkeen ymmärsinkin tiettyjä sen käytösmalleja miksi se niin käyttäytyi. Johtui siis vaan luustosta. Oli todella kauheaa päästää 7kk ikäistä pentua pois jo tästä maailmasta. Roni ei ollut ehtinyt nähdä elämää kuin hetken. Kyseessä oli viimeisen ylimääräisen nikaman tilanne ja koira olisi halvaantunut jossain kohtaa. Se milloin se olisi tapahtunut, sitä ei pystynyt ennustamaan. Lisäksi sillä oli todella huonot lonkat. En voinut jäädä odottamaan sitä päivää, milloin se takapään halvaus tulisi ja kun oireilua jo aika ajoin oli- mitä en tosiaan osannut yhdistää todellakaan tähän tilanteeseen.

Esko tuli minulle jo Piken aikana kennelistä Fangzhan. Pentu kiinnosti minua sen isän puolesta, Yasco Vom Haus Kasfeld. Jaska pappa oli tehnyt minuun vaikutuksen useissa kisoissa. Siinä oli vaan jotain sellaista mitä en ollut vielä nähnyt ikinä missään koirassa. Esko olikin superlahjakas koira suojeluun. Se rakasti ihan kaikkea mitä siinä tehtiin. Se oli vaikea käsitellä, todella dominoiva mutta huikea koira. Se oli alle vuosikkaana jo suojelutreeneissä täynnä uskomatonta potentiaalia. Sitten mentiin kuviin, kädet hikoillen ja sydän pamppaillen. Virallisissa kuvissa kyynärät tuli ykkösenä mutta kuvannut erittäin arvostettu ell totesi minulle silloin virallisia kuvia ottaessaan että täysin puhtaat ovat. Joten en osannut todellakaan odottaa mitään pahaa, soitin vielä tälle arvostetulle kuvaavalle eläinlääkärille jälkikäteen kun kennelliiton tulokset tulivat, että miten tämä on mahdollista, hän vaan totesi että kennelliitto on vaan arponut tulokset. No, tietenkin uskoin häntä.

Esko ja minä IGP1 tottelevaisuusosio

Harrasteltiin Eskon kanssa onnellisina muutama vuosi kunnes koiran käytös alkoi muuttua kummallisissa tilanteissa, tästä voin myös tehdä uuden blogikirjoituksen, sen verran laaja-alainen asia. Koira alkoi ontuilemaa todella lievästi välillä, kukaan muu ei sitä huomannut ja sainkin paljon koirakavereilta sanomista, että kuvittelet vaan kun on ollut niin huono tuuri aiemmin. Sitten kuulinkin, että Eskon kahdella veljellä oli etupäät täysin rikki ja ne operoitiinkin, mutta lopulta ei sekään auttanut. Molemmat lähtivät todella aikaisin sateenkaarisillan toiselle puolelle. Tämä alkoi painamaan mieltä ja lähdin kuvauttamaan koiran. Mielipiteitä kuvista kyselin muistaakseni neljältä vai viideltä eri eläinlääkäriltä ja kaikilla oli eri tulkinta. Oleppa siinä sitten koiranomistajana että mitäköhän uskoisi. Tässä kohtaa uskoin yhtä eläinlääkäriä ja jatkettiin samaan malliin, annettiin vaan cartrophen pistoksia ja aloin lisäämään nivelvalmisteita Eskon ruokaan.

Leka ja Esko

Eskon veli tuli myös minulle, kun sen omistajalla oli ilmeisesti pitovaikeuksia sen kanssa, eikä pärjännyt sen kanssa. Valitettavasti Leka ei ehtinyt meillä olemaan kuin muutaman kuukauden kun aloin huomaamaan siinä myös oireiluja etupäässä  ja kuviin kun vietiin niin sille tielle jäi. Kyynärissä muutokset, jotka aiheuttivat oireilun ja omituisen käytöksen. Näistä nivelvaivoista kärsivien koirien erilaisista oireiluista tosiaan voisin kirjoittaa ihan oman blogitekstin, kun valitettavasti kokemusta näistä on tullut paljon vuosien varrella.

e

IGP1 koetta edeltävänä päivänä koira käyttäytyi todella omituisesti ja siinä oli jo todella paha vaaratilanne minun ja koiran kesken, hyvien treenien jälkeen. Se tuli minun päälle yht' äkkiä, onneksi oli appari vieressä ja saatiin koira asettumaan. En tässä kohtaa vielä osannut yhdistää palikoita yhteen. Päätin kuitenkin siitä huolimatta osallistua seuraavan päivän kokeeseen. Se oli ensimmäinen IGP koe mihin vihdoin pääsin. Koira käyttäytyi koko kokeen ajan todella omituisesti. Tuomarikin kysyi (kun arvosteli meidän BH kokeenkin) että mitä on tapahtunut. Totesin vaan että pahasti meinasi  eilen käydä ja asia on nyt mietinnässä. Saatiin tulos mutta koko viikonlopun episodi ja seuraavan viikon juttelu vanhan eläinlääkärini kanssa, kun hän kuvat katsoi, alkoi selventää asioita ja kuvissa hän näki selvät muutokset. Molemmissa kyynärissä. Eskon käytös oli jo niin vaarallista että en voinut ottaa sitä riskiä että se kävisi kenenkään päälle, varsinkaan oman poikani päälle, joten tässä kohtaa oli taas tehtävä se kauhea päätös.

Tässä vaiheessa Pike vielä oli meillä. Olin aivan loppu. Sain kuitenkin tietää, että Latviassa olisi pentu joka myytäisiin mielellään Suomeen. Päätin nopeasti että ostan sen. Suku oli kiinnostava. Näin Rolle tuli meille. Rolle on ollut terve kaikinpuolin ja sen kanssa vihdoin pääsin SM-kisoihinkin asti tänä vuonna, vaikka oma terveys taas meni selän osalta parisen vuotta sitten todella huonoon kuntoon.

KASVATTAJAN UNELMA JA Kasvattajan ensimmäisen yrityksen ALUN KARMEA PÄÄTÖS

Älä lue tätä jos et halua järkyttyä

Rollen aikana päätin että kasvatus kiinnostaa ja haluan alkaa kasvattaa itse. Kävin kennelliiton kasvattajan kurssin ja sain kennelnimen Kennel Darkesch. Tarkoituksena on jalostaa tätä rotua niin viranomaiskäyttöön että harrastajille. Näin ollen alkoi narttujen etsintä. Samasta kennelistä mistä Rolle tuli, tuli meille Indie ja Kora taas tuli Teneriffalta.  

INDIEN TARINA

Indi oli alusta asti aivan super ihana ja todella aktiivinen pentu. Se jaksoi tehdä esimerkkinä kolikon etsintään sisätilassa maton alalta vaikka kuinka kauan. Sen jälkeen tosin alkoi se, että se alkoi tehdä sitä, vaikkei mitään harjoitusta alettua edes tekemään. Silloin alkoi jo hälytyskellot soimaan. Indin käytös alkoi olla pikkuhiljaa omituista. Se oli liian "aktiivinen" joka alkoi purkaantua hännän pureskeluun, se repi kaikki karvat irti hännästään. Sen käytöksessä oli myös turhan paljon liikaa sellaisia ominaisuuksia, joten suljin sen jalostuskäytöstä jo aika pian. Aloin jo silloin miettiä että onkohan sillä oikeasti edes hyvä olla itsensä kanssa ja kasvattajankin kanssa asiaa pohdittiin, eutanasia oli silloin jo puheissa. Se teki muutakin pakonomaisia tekoja. Kaikkia en tähän ala erittelemään.

Lopulta, Rollen SM kisojen jälkeen, päätin että pidän sillä tötteröä päässä ettei se pääse enää häntäänsä järsimään ja se oli kokoajan minun kanssani. Muutama viikko meni hyvin. Kun kävin työasioilla kaupungissa ja tulin kotiin, oli se joka kerta kuitenkin päässyt häntäänsä järsimään, vaikka sillä oli isoin tötterö mitä saatavilla oli. Aloin laittamaan siteitä sen häntään aina kun lähdin ja silti se oli ne saanut auki.

Sitten tuli Indin kaksi viimeistä päivää. Ensimmäinen kerta oli niin, että se oli repinyt siteet pois ja saanut jo haavan tehtyä häntäänsä. En laita tähän kuvia.Tätä tietenkin hoidettiin,  puhdistettiin ja laitettiin pihkasalvat ym. Meidän läsnä ollessa ei katsonutkaan häntäänsä. Seuraavana päivänä kun olin 2h pois ja tulin kotiin, se oli repinut kaikki siteet ja järsinyt häntänsä siihen kuntoon että se oli miltei poikki. Tässä kohtaa kävin kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi ja totesin että se on Indille parempi, että pääsee pois. Päässä on liikaa asioita joita se ei pysty käsittelemään kuin satuttamalla itseään tai tekemään kaikkea pakonomaista, ei sillä ole hyvä olla itsensä kannsa ja sillä oli varmaankin todella pahaa eroahdistusta joka teki sille pahaa henkisesti. Tässä kohtaa häntä olisi pitänyt amputoida. Mutta tiedän että se olisi jatkanut sitä silti tai siirtänyt tuon toimintansa johonkin muuhun raajaan, ei sitä olisi pystynyt hoitamaan, se olisi jatkanut vaan sen amputoidun hännän järsimistä. Tätä ennen tehtiin, kipuun liittyviä testejä, allergiaan liittyvät testit ja ne suljettiin näin ollen pois. Näin ollen soitin tutulle eläinlääkärille ja päätin että Indin matka täällä maan päällä päättyy. Se oli ehkä yksi "helpommista" päätöksistä päästää koira pois. Kun näki, että sen käytös ei tehnyt sille hyvää, se oli pakonomaista monessa tilanteessa, se ei pystynyt rauhoittumaan kun minun läsnä ollessa ja ensin vielä käskystä. Se oli niin herttainen tyttö, rakasti olla sylissä, se halusi tulla ihan lähelle ja että sitä vaan pidetään hyvänä ja niin tehtiin. Indi ja Kora oli hyvät ystävät.

 

KORAN TRAAGINEN ELÄMÄN LOPPU

3 viikkoa Indin pois menosta, kun vielä suruaika oli menossa Indin kohdalla, tapahtui jotain aivan järkyttävää. 

Kora oli minulle jotenkin todella spesiaali. Jokaisella on joskus se jotenkin tosi tärkeä koiraystävä, se joka tuntuu lukevan sinun ajatuksiasi, haluaa olla lähelläsi, tulee lohduttamaan kun olet surullinen. Kora oli minulle se koira. Pike oli myös minulle tärkeä koira, mutta meillä ei ihan samanlaista yhteyttä kuitenkaan ollut. Kora oli kuin osa minua. Se reagoi aina minun mielialoihin. Se oli yhtä herkkä kuin minä olen, mutta sitten taas kun harrasteltiin yhdessä niin se yhteistyö oli jotain tosi superia. Kora oli maailman helpoin koira, se oli niin älyttömän itsevarma. Sen ei tarvinnut muille rähjäillä, se vaan talsi eteenpäin, oltiin missä vaan. Oltiin missä vaan kentällä, se teki aina miun kanssa sata lasissa. Sellaisen koiran kanssa eläminen ja harrastaminen on unelmaa. Se ymmärsi minua niin hyvin. Se halusi tehdä minun kanssa.

Kora oli tulta ja tappuraa aina treeneissä, se yritti aina parhaansa. Meillä oli yhdessä todella mukavaa treenata. Minä tykkäsin treenata sen kanssa joka kerta enemmän ja enemmän ja miusta tuntui siltä, että se ajatteli ihan samoin. Tottakai meilläkin oli kommunikaatio ongelmia alkuun noudon opettelun kanssa, mutta kun se lukko saatiin auki niin kaikki pelasi heti. Kora oli koko meidän perheen

lemmikki. Varsinkin meidän pojan kanssa olivat hyvät ystävät. Meidän poika pystyi tekemään treenejäkin Koran kansal Meillä koirat on pääosin tarhoissa, mutta Koraa halusin pitää sisällä mahdollisimman paljon. Se rauhoitti minua läsnäolollaan. Kora nukkui aina mun jaloissa ja kun tilaa tuli, se tuli miun viereen. Meillä oli vaan joku erityinen yhteys, sitä on vaikea selittää, mutta ne jotka ovat saman kokeneet, tietävät mitä tarkoitan. Kora rakasti suojelua.

 

Suunnitelmissa oli jo ehkä ensi syksynä SM kisat Koran kanssa, kun Rollella on hammasongelmia ja sitten vuoden päästä oli tarkoitus pennuttaa Kora ja saada Korasta miun kantanarttu. Tehtiin BH ja piti mennä ITU:n kokeeseen parin viikon päästä IGP1 tekemään, kesällä sitten oli tarkoitus 2&3.

Perjantaina 20.9 tapahtui kuitenkin jotain todella järkyttävää, mistä en ole todellakaan päässyt vieläkään yli. Enkä tiedä pääsenkö siitä koskaan yö´li.

Kora lähti riistan perään meidän pihasta. Mieheni päästi Koran ja Liton tarhoistaan ja tuli käymään sisällä. Meidän pihasta on vähän vajaa 100m tielle joka on tosin iltaisin melko hiljainen tähän aikaan vuodesta. Minä olin sisällä, lepäämässä. Mieheni alkoi huhuilemaan pimeydessä Koraa ja se tuli tieltä päin kolmella jalalla pomppien ja kuulin kun mieheni alkoi huutamaan "EI KORA" "EI", minä kuulin mieheni äänestä heti, että nyt on sattunut jotain todella kauheaa- ja niinhän se oli. Hyppäsin sohvalta, menin ulos ja Kora tuli kolmella jalalla täysin hiljaa kohti. Nappasin sen syliin ja tajusin mitä on käynyt. Se oli jäänyt auton alle. 

Vasen takajalka oli kintereen alapuolelta täysin murskana. Luut jänteet ja lihakset täysin sirpaleina, vain takaosan nahkan varassa roikkui haljennut tassu. Etupuolelta nahka oli repeytynyt pois, joten koko jalan sisältö, tai mitä siitä oli jäljellä, oli näkyvissä. ,Tässä kohtaa toivoin, että tämä onkin vain painajaista kun nukahdin sohvalle. Vietiin Kora pesuhuoneeseen, halusin nähdä, sisimmissäni, että näinkö oikein, oliko tämä totta, oliko se jalka aivan palasina. Huusin miehelleni että tuo painesiteet, vaikka tiedostin jo siinä vaiheessa että ei se selviä. Vedettiin painesiteet kintereen yläpuolelle ja siihen jäljellä olevaan jalkaan. Oli myös vammoja muuallakin sen kehossa, mutta niihin en kiinnittänyt huomiota.

Mieheni peruutti auton oven eteen, menin Koran kanssa takakonttiin ja pidin sylissä. Se ei valittanut mitään. Se oli varmasti shokissa mutta luultavasti selkäranka oli vaurioitunut ja kiputuntemukset eivät menneet aivoihin asti enää.
Itkin ja itkin, huusin että tämä ei voi olla totta, tämän on pakko olla unta, painajaista. Tämä ei voi olla totta. Se shokki oli jotain aivan järkyttävää. Minun pieni prinsessa makasi sylissäni ja tunsin kun se romahti. Päästiin päivystävälle ja hän näki heti että mitään ei ole enää tehtävissä. Varmasti sisäelinvaurioita myös ja Kora oli jo vuotanut täysin kuiviin. Meillä oli vaikeuksia saada enää suoneen viimeisiä aineita. Kora oli koko ajan minun sylissä, se välillä katsoi minuun ja ihmetteli vaan mitä tapahtuu. Oli niin shokissa. Minä en muuta voinut kuin silittää ja puhua sille rauhoittavasti. Lopulta saatiin aineet suoneen ja Kora nukahti syliini. Ikiuneen.

Koran tapaus jätti minuun niin järkyttävän trauman. En tuskin koskaan selviä tästä. Ainut lohtu on se, että se ei tuntenut kipua, oli shokissa. Kyseessä oli siis aivan järkyttävän huono tuuri ja onnettomuus, mille ei voinut mitään. Jostain ihmeellisestä asiat menivät juuri näin, mikä on jotenkin vaikea käsittää. Miksi näin kävi? Maailman herttaisimmalle koiralle...nyt meidän koko piha on aidattu. Muistakaa oikeasti pitää niitä huomioliivejä ja pantoja. Tästäkin onnettomuudesta olisi ehkä voitu selvitä pienemmillä vammoilla jos auton kuski olisi nähnyt valoja koiran päällä. Eli ihan meidän oma mokakin.

-----------------------------------

Nyt odotellaan josko saman linjan koiranpentu syntyisi joulukuussa Teneriffalle. Toivon että Koran sielusta edes palanen tulisi siihen pentuun.

Kaikki nämä kahdeksan koiraa ovat jättäneet ikuisen tassunjäljen sydämeeni. Koiranomistajan painajainen on menettää se oma rakas. Se ei ole vain koira. Se on ystävä ja perheenjäsen.

Nyt minulla on enää Rollemaisteri. Jostain vain pitäisi löytää taas se ilo ja into touhuta enemmän Rollenkin kanssa. Ikävöin Koraa niin paljon, että mikään ei tunnun oikein miltään oman harrastamisen osaltal. Odotan sitä päivää milloin intoja rakkaus tähän kaikkeen palaisi.

Monesti se lääke on se uusi pentu ja sitä tässä nyt odotellaan, pitäkää peukkuja!

 

 

Kaikesta huolimatta, 

Toivon kaikille koirien omistajien koirille pitkää ikää<3

t. Elisa / Koiratarvike Haukkulan kauppias